Itsemääräämisoikeuden rajoitusperusteet ikääntyneiden laitoshoidossa

Abstract

Itsemääräämisoikeutta voidaan pitää potilaan tärkeimpänä oikeutena. Itsemääräämisoikeus on johdettavissa Suomen ratifioimista ihmisoikeussopimuksista sekä perustuslaista, minkä lisäksi siitä säädetään yksityiskohtaisemmin potilaslain 6 §:ssä. Vaikka itsemääräämisoikeutta ei mainita perustuslain sananmuodossa, sisältyy se lain esitöiden mukaan perustuslain 7 §:n henkilökohtaisen vapauden suojaan. Sosiaali- ja terveydenhuollossa potilaan itsemääräämisoikeutta rajoittavat tahdosta riippumattomat hoitotoimenpiteet ovat sallittuja vain, jos ne perustuvat lain tasoisiin säännöksiin. Nykyisessä lainsäädännössä tahdosta riippumattomasta hoidosta säädetään mielenterveyslaissa, tartuntatautilaissa, päihdehuoltolaissa, lastensuojelulaissa sekä kehitysvammaisten erityishuollosta annetussa laissa. Vanhusten hoitoa järjestettäessä itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen oikeuttava lainsäädäntö kuitenkin puuttuu, mitä voidaan pitää sekä potilaiden että hoitohenkilökunnan oikeusturvan kannalta ongelmallisena.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopillisin keinoin, mitkä ovat itsemääräämisoikeuden rajoitusten oikeuttamisperusteet ikääntyneiden laitoshoidossa voimassaolevan sääntelyn näkökulmasta. Tutkimusongelman perustuessa lainsäädäntöaukkoon on tutkimuksesta löydettävissä myös oikeuspoliittisia, de lege ferenda -piirteitä. Tutkimuksen toinen pääluku käsittelee itsemääräämisoikeutta, jota tarkastelen erityisesti tietoon perustuvan suostumuksen kautta. Kolmas pääluku tarkastelee itsemääräämisoikeutta perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta, ja siinä keskiössä ovat perustuslain 7 §:n henkilökohtainen vapaus ja koskemattomuus sekä 10 §:n yksityiselämän suoja. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten osalta pääpaino on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Neljännessä pääluvussa vastataan kysymykseen, mitkä ovat itsemääräämisoikeusrajoitusten oikeuttamisperusteet ikääntyneiden laitoshoidossa.

Nykyisessä sääntely-ympäristössä, jossa ikääntyneisiin kohdistuvilta itsemääräämisoikeuden rajoituksilta puuttuu lainsäädännöllinen selkänoja, oikeutusta vapaudenrajoituksille on haettu sekundäärisestä sääntelystä, erityisesti rikoslain 4 luvun 5 §:n pakkotilaa ja 4 §:n hätävarjelua käsittelevistä pykälistä. Oleellisessa asemassa ovat myös viranomaisten sekä yksittäisten hoitolaitosten laatimat ohjeet ja suositukset rajoitusten toteutuksesta. Tulkinta-apua rajoitustoimien oikeutukselle voidaan hakea mielenterveyslain muutostöiden yhteydessä käydystä perusoikeuskeskustelusta, jonka myötä mielenterveyslakia täydennettiin tahdosta riippumattoman hoidon aikaisten perusoikeusrajoitusten osalta. Myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattieettiset periaatteet ohjaavat toimintaa lainsäädännön asettamissa raameissa. Perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta näihin perusteisiin nojaaminen on kuitenkin ongelmallista. Perusoikeusrajoitusten tulisi pohjautua täsmälliseen ja tarkkarajaiseen lainsäädäntöön, ei lakia alemman asteisiin säädöksiin, esimerkiksi viranomaisten ohjeisiin ja suosituksiin. Rikoslain pykälien ongelmana voidaan pitää sitä, että niitä voidaan soveltaa ainoastaan akuutteihin vaaratilanteisiin.