Henkilökuntaedut tuloverotuksessa : Tuloverolain 69 § muuttuvan oikeuskäytännön valossa

Abstract

Opinnäytetyössä tarkastellaan tuloverolain 69 §:ssä tarkoitettuja henkilökuntaetuja. Tutkimuksen lähtökohtana on ns. laaja tulokäsite, josta tuloverolain 69 § säätää poikkeuksen, ja viranomais- ja oikeuskäytännön ilmentämä ristiriita laajan tulokäsitteen ja sen kanssa vastakkaisen lainkohdan tulkinnassa. Tutkimuksen metodi on oikeusdogmaattinen ja käsiteltävien etujen käsittelyjärjestys vastaa lainkohdan esitys- ja sanamuotoa: ensin tutkimuksessa syvennytään kaikille lainkohdassa tarkoitetuille henkilökuntaeduille yhteisiin piirteisiin ja vaatimuksiin, ja käsitellään verottomuuden edellytyksenä olevia henkilökuntaedun tavanomaisuuden ja kohtuullisuuden määritelmää. Tämän jälkeen kaikki lainkohdassa tarkoitetut edut käsitellään niiden esitysjärjestyksessä yksityiskohtaisesti selostaen kunkin yksittäisen henkilökuntaedun sisältö lainkohdan sanamuodon tarkoittamassa merkityksessä sekä asiaa käsittelevä oikeuskäytäntö, oikeuskirjallisuus ja viranomaisohjeistus. Käsiteltäviä henkilökuntaetuja ovat työterveyshuoltoetu, henkilöstöalennus, merkkipäivälahjat, virkistys- ja harrastustoiminta, yhteiskuljetus, liikenteenharjoittajan vapaa- ja alennusliput, sairaan lapsen hoitoetu ja tietoliikenneyhteyden yksityiskäyttö. Tutkimuksen edetessä käy ilmi, että lainkohdan pitkäaikaisesta voimassaolosta ja soveltamiskäytännöstä huolimatta sen soveltamisala on erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen nojalla laajentunut. Toisaalta viranomaisohjeistus, so. käytännössä Verohallinnon toimivaltansa nojalla antamat ohjeet, osoittavat poikkeussäännöksille ominaista ja oikeusteoreettisesti perustellumpaa lainkohdan supistavaa tulkintaa. Jännite ilmentyy erityisesti 2010-luvulla muodostuneen oikeuskäytännön valossa, joka ulottaa lainkohdan soveltamisalan ilmeisesti sen sanamuodon vastaiseen analogiatulkintaan. Toisaalta tutkimus osoittaa nykyisessä laintulkinnassa neutraaliusepäkohtia, jotka ovat ristiriidassa palkitsemisessa nykyisin omaksuttujen hyvien käytäntöjen kanssa ja joiden korjaaminen edellyttäisi mahdollisesti lainsäädäntötoimia. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että tuloverolain 69 §:n merkitys poikkeussäännöksenä on hämärtynyt erityisesti 2010-luvulla muodostuneen oikeuskäytännön myötä. Oikeustilan selventäminen lainsäätäjän toimesta olisi perusteltua. Tutkimuksen perusteella lainsäädännön valmistelussa tulisi huomio, yksittäisten etujen sijaan, kiinnittää kollektiivisten etujen muodostaman kokonaisuuden kohtuullisuuteen, niiden käypään arvoon ja etuuksien työntekijälle muodostamaan elantomenojen säästöön.